Kirjoittaja Alf Rehn 04.06.2015 0

Teksti Alf Rehn

 

Kuka sitä ei lkääntymistä ja ikääntyneitä arvostaisi? Päinvastoin, Suomessa(kin) puhutaan ikääntyneistä kovin kauniisti, ja veteraaneista vielä kauniimmin. Puhutaan siitä miten on tärkeää, että ihmiset saavat vanheta arvokkaasti, ja puhutaan siitä miten pitäisi arvostaa vanhempaa ikäluokkaa. Kauniita sanoja, ja kauniita ajatuksia. Ja samalla niin ongelmallisia.

Tämä siksi että on olemassa monta tapaa arvostaa. ja osa näistä ovat ikävä kyllä varsin rajoittavia. On tietenkin hienoa että arvostetaan idealisoidusti, luoden kuvan siitä miltei pyhimysmäisestä vanhuksesta jota tulee arvostaa juuri hänen ikoninomaisen vanhuutensa takia. Mutta tämä luo samalla oman, luonnottoman kuvan vanhenemisesta, kuvan jossa kaikki vanhukset ovat samanlaisia, ja arvokkaita lähinnä ikänsä takia – ei itsensä.

Nämä ovat kaikki vanhentuneita (sic) tapoja ajatella, koska tulevaisuuden vanheneminen ei tule seuraamaan tätä yksinkertaista mallia. Me emme tule siirtymään arvokkaan ikääntymisen aikakauteen, koska tämä olettaa että olisi olemassa yksi tapa ikääntyä arvokkaasti. Sen sijaan meidän täytyy ymmärtää ikääntymisen arvo(t) aivan uudella tavalla, tavalla jossa emme lähde siitä että vanhuus on yksi asia, vaan huomattavan moninainen ilmiö.

Maailma ikääntyy, ja kun suuret ikäluokat siirtyvät uuteen elämänvaiheeseen – kutsutaan tätä sitten millä nimellä tahansa– tämä tulee luomaan kiinnostavan törmäyksen arvostuksen ja arvonluonnin välille. Tämä koska on aivan mahdollista nähdä jotain arvokkaana silti näkemättä sen arvoa. Se että arvostan luontoa ei tarkoita että näen kaiken sen arvon, koska arvostus voi hyvinkin olla vain opittu refleksi, tapa nähdä joka ei kata kaikkia niitä mahdollisuuksia joita esimerkiksi luonnossa on.

Tässä juuri on ongelma ikä-keskustelussa. Osaamme kyllä arvostaa, koska meille on opetettu että ikäãntyneissä on arvokkuutta, mutta me emme ole oppineet näkemään sitä moninaista arvoa joka vanhuudessa vielä piilee.

Tulevaisuuden arvokas vanhuus tuleekin näyttämään meille monta eri kasvoa. Tulemme näkemään ikääntyneitã yrittäjiä, jotka viis veisaavat meidän ideoista siitä milloin saa olla tekevä ja luova. Tulemme näkemään extreme-mummoja ja -vaareja, jotka iloisesti käyttävät varansa elämyksiin ja huippuhetkiin. Tulemme harmaita päitä koulujen penkeillä, koska oppimisen arvo ei vähene iän myötä. Tulemme myös näkemään ihan tavallisia ikääntyneitä, kuin lehtijutuista revittyjã. Ja tulemme näkemään senioreita jotka eivät käyttäydy kuin pyhimykset, vaan jotka maksavat siitä että he saavat ryypätä, rellestää ja rakastella viimeiseen hetkeen saakka.

Joten pyh! ja hyh! ”arvokkaaIIe vanhuudeIle”! Meidän ei tulisi kertoa vanhenevalle ikäryhmälle mitä heidän tulisi tehdä tai mitä heidän tulisi olla. Jos he haluavat vanheta arvokkaasti, siitä vaan. Jos he haluavat vanheta hedonisteina, aivan yhtä hyvä. Meidän rooli, meidän emme-vielä-aivan-noin-vanhat, tulee olemaan mahdollisuuksien luominen ja pois alta pysyminen.

Vanhuustalous, se talouden osa jossa uudet ikääntyneet vaativat osansa ja palkitsevat niitä yrityksiä jotka ovat valmiita luomaan uutta arvoa heille, ilman ennakkokäsityksiä, tulee määrittelemään hyvin suurta osaa lähitulevaisuuden taloutta. Mutta tämä ei tarkoita että se tulee toistamaan kliseitä ”arvokkaasta vanhuudesta”. Päinvastoin se tulee luomaan meille aivan uusia kuvia siitä mitä arvoa voikaan löytyä ikääntymisestä –ikonien tuolla puolen.

Kommentit