Kirjoittaja Harri Närhi 04.06.2015 0

Teksti Harri Närhi

 

Vuosien karttumisen ei tarvitse tarkoittaa elämänilon vähenemistä. Sillä kannalla on Aira Samulin, joka ei ole antanut iän rajoittaa tekemisiään. Jo pitkään hän on kiertänyt Suomen palvelutaloissa esiintymässä ja tanssittamassa siellä asuvia. Hänen mukaansa vanhuus voi olla elinkaaren parasta aikaa, kun asennoituu oikein – ja osaa olla sopivasti itsekäs.

Olen onnistunut sopimaan haastattelua varten lounaan Aira Samulinin (86) kanssa. Hän tulee muutaman minuutin myöhässä ja harmittelee sitä.

– Oli tuossa aamulla palaveri ja sitten heti jalkahoito. Olisi varmaan pitänyt tulla omalla autolla. Seuraavaan tilaisuuteen on onneksi aikaa, jotta hyvin ehdimme jutella. Laitan oikein puhelimen kiinni. kun muuten se soi tämän tästä. Välillä tuntuu, että pitäisi ehtiä kaikkialle.

Jos joutuisin arvelemaan Airan ikää veikkaisin vähintään parikymmentã vuotta alakanttiin. Hänen kynsissããn on harkitun väristä viininpunaista lakkaa, koko olemus on kansainvälisen tyylikäs.

– Minä olen aina ollut varma siitä, että ikä on pelkkä asennekysymys. Nyt kun olen kiertänyt yli sadassa palvelutalossa pitkin ja poikin Suomea, tämä käsitys on vain entisestããn vahvistunut. Mukanani on useimmiten Pirkko Lahti, joka on psykologi ja eläkkeellä Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan virasta. Hän on samalla tavalla hyvän mielen lähettiläs niinkuin minäkin ja sitä me aina korostamme kaikissa paikoissa missä käymme. Kun ihminen kokee mielihyväã, masennus ja passiivisuus pysyvät kaukana. Nykyään palvelutalot ovat tasokkaita ja aktiviteetteja niissä on tosi paljon, mutta henkilöstöä on monessa paikassa valitettavan vähän ja asukkaat saavat kyllä hoidon mitä tarvitsevat, mutta mihinkään ylimääräiseen ei ole aikaa. Pahimmalta tuntuu, että hoitajilla ei kerta kaikkiaaan ole resursseja ukoiluttaa niitä ihmisiä.

Tiedän, että on sellaisia asukkaita, jotka eivät ole päässeet ulos vuoteen. Suomen laki määrää kyllä, että vangeille on järjestettävä tunnin ulkolenkki joka päivä, mutta eihän se vanhuksia koske! Aira tuohtuu. –Vaikka jokainen ymmärtää, että jatkuva sisälläolo ei ole kellekään hyväksi.

Onneksi tanssia voi jokainen ilman saattajaakin ja vaikka omassa huonessaan.

– Toisinaan palvelutaloissa on yleisössä satavuotiaitakin ja sellaisia jotka ovat rullatuolissa. Mutta ei se estä Iiikuttelemasta käsivarsia musiikin mukana ja sehän on jo tanssia. Nyt on tutkittu. että tanssi on ihan parasta aivolääkettä ja minä kuljen Aivosäätiön lãhettiläänä kertomassa tätä ilosanomaa. Kun liikutaan musiikin mukana asukkaitten kanssa aivokoreografiaa ja muistikoreografiaa, ne ovat jo nimenä paljon mukavampia kuin aivojumppa tai jokin terapia. Se tuli minulla mieleen, kun minulta tilattiin Habitare-messuille keinutuoli, jonka nimeksi tuli sitten ”Airan kiikkustuoli”. Se on kuin nojatuoli, jossa on jalakset ja siitä pääsee helposti ylös. Siinä sitä voi sitten keinutella musiikin mukana ja on varmasti mukavaa.

Esiintymismatkoillaan Aira neuvoo ikäihmisille, miten päiviin saa enemmän sisältöä. Samalla hän opastaa nuorempaa väkeä, kuinka vanhuuteen kannattaa valmistautua ajoissa.

– Kerron, että ikääntymiseen kannattaa varautua. Jo nuorena kun hankkii asuntoa, olisi hyvä miettiä onko siinä paljon kynnyksiä tai portaita tai millainen wc siinä on. Myöhemmin niitä on sitten hankala, taikka ihan mahdoton korjata ja on muutettava muualle. Kehotan aina, että ota valtaan vanhuutesi jo ennen sen tuloa. Sillä tavoin ihmiset voivat asua pitempään kotonaan ja ainahan omaishoito tulee yhteiskunnan kannalta halvemmaksi. Samalla yllytän ikääntyneitä nauttimaan siitä elämänvaiheesta, matkustelemaan ja hemmottelemaan itseään. Kyllä ne lapset osaavat leipänsä hankkia ilman, että vanhempien täytyy jättää kaikki työllä hankkimansa perinnöksi. Elämä pitäisi saada elää mahdollisimman täydesti loppuun asti.

– Nykyään eri ikäryhmät asuvat täälIä Suomessa omissa lokeroissaan. Vaikka pitäisi olla niin, että ikääntyneiden pitkää elämänkokemusta kunnioitettaisiin ja ihailtaisiin. Luin, että kun Japanissa astuu huoneeseen joku yli 80-vuotias, muut nousevat ylös ja kumartavat. Meillä heidät halutaan jättää yhteiskunnan hoiviin, jolla ei kuitenkaan tunnu riittävän resursseja, jolla heille voitaisiin tarjota mielekäs, arvokas vanhuus. Kyllä tässä asiassa tarvittaisiin lähimmäisiä ja ennen kaikkea paljon enemmän empatiaa. Toisinaan sellaista tosin kohtaa ihan kuntapäättäjien taholta. Esimerkiksi Pyhäjärvellä on koulutettu pitkäaikaistyöttömiä ulkoiluttamaan vanhuksia. Silloin pääsee vanhus ulos ja työtön saa siitä itsetuntoa ja kokee olevansa hyödyksi. Eikös näin voisi tehdä joka paikassa? Samoin minä toimin Paula Risikon vetämässä toimikunnassa, joka pyrkii lisäämään nuorten ja ikäihmisten vuorovaikutusta ja yhtenä hienona asiana on toiminut sellainen, jossa lukiolaiset opettavat tietokoneitten käyttöä vanhuksille. Sitten nämä saavat nettiyhteyden omaisiinsa ja silläkin tavalla se yksinäisyyden noidankehä murtuu. Tätä minä aina saarnaan ja tiedän taatusti mistä puhun, on minulla sen verran kokemusta ja ikää.

Sitten Aira Samulin lähtee, kiireet kutsuvat. Tunnen selvästi nuortuneeni hänen säteilevästä energiastaan.

Ainakin kolmekymmentä vuotta.

Kommentit

Vastaa